Masennus rajoituksena ja mahdollisuutena
 

Viime vuosina muutamat suomalaiset julkisuuden henkilöt ovat kertoneet kirjoissaan avoimesti masennuksestaan. Näin tekivät myös sveitsiläiset, omassa maassaan tunnetut toimittajat Ruedi Josuran ja Verena Hoehne. Aihe kiinnostaa, ja siitä on syytä keskustella, sillä masennus yleistyy nopeasti. Kirjassaan Mittendrin und nicht dabei Ruedi Josuran ja Verena Hoehne kertovat masennuksestaan. Kirja on syvällinen ja suorastaan armoton kahden kiehtovan keskustelukumppanin kirjeenvaihdosta syntynyt teos. Clemens Umbricht keskustelee seuraavassa Ruedi Josuranin kanssa masennuksesta ja siitä selviytymisestä. Yhteistyössä Verena Hoehnen ja lääketieteen tohtori Daniel Hellin kanssa kirjoittamanne kirja on saanut nimekseen Mittendrin und nicht dabei (vapaasti suom. keskellä elämää, eikä kuitenkaan läsnä). Miten hyvin nimi kuvaa mielestänne masentuneen ihmisen tilannetta? - Mielestäni se kuvaa sitä osuvasti. Masentunut on mukana elämänsä tapahtumissa, mutta ei toisaalta kuitenkaan ole. Elämään voi kuulua paljon väkeä, mutta silti masentunut tuntee itsensä yksinäiseksi. On fyysisesti läsnä, mutta jotenkin ulkopuolella. Minusta on usein hyvin vaikea kuvata masennukseen liittyviä tuntemuksia. Kirjamme nimi onnistuu kuitenkin mielestäni kiteyttämään jotakin hyvin olennaista. Masentuneena tunne-elämä on jotenkin jakautunutta; osa tunteista on ikäänkuin poissa käytöstä. Moni luulee masennuksen olevan samaa kuin surullisuus. Niin ei kuitenkaan ole. Surullisuus kuuluu elämään. Kyky itkeä ja surra syvästi on hyvin tärkeää. Ellei enää osaa itkeä, jotakin on vialla. Tällaisten tunnetilojen puuttuminen on depressiota sairastavalle tuttua. Mielestäni pahinta depressiossa on elämän värien poissaolo. Tuntuu kuin kaikki olisi kastettu lyijynharmaaseen. Miten selvisitte masentuneena työstänne? - Masennuksessa on eri vaikeusasteita. Omani oli vaikeahkoa keskivakavaa masennusta, ei siis vaikea-asteisinta eikä lievintä. Kykenin siksi jotenkuten jatkamaan työntekoa, vaikka se kuluttikin suunnattomasti energiaa. Vaikeaa masennusta sairastava ei yleensä kykene tekemään mitään. Oikeastaan minulla oli siis onnea onnettomuudessa. Työnteko kulutti paljon tavallista enemmän voimavarojani ja tehtävien toteuttamiseen kului myös paljon tavallista enemmän aikaa, mutta selvisin jotenkin. Vakavaa masennusta potevan tilanne on yleensä täysin toinen: työnteosta ei tule mitään. Tilannettahan vaikeuttaa se, ettei masennusta aina edes tunnisteta eikä siten myöskään hoideta. - Yksi suurimpia ongelmia on, että arviolta noin puolet kaikista masennustiloista jää lääkäreiltäkin tunnistamatta. Miten sitten maallikko voisi tunnistaa masennuksen, kun se on ammattilaisillekin näin hankalaa? Kaiken lisäksi depressio kätkeytyy monesti muiden oireiden ja sairauksien taakse. Depressioiden havaitseminen saattaa olla hyvin, hyvin vaikeaa ja sattumanvaraista. Naisten sanotaan kärsivän masennuksesta jonkin verran miehiä useammin. Voisiko tällä olla jotakin tekemistä sen kanssa, että naiset ja miehet kokevat depression eri tavalla? - Uskon näin. Naiset suhtautuvat mielestäni kaikkeen terveyteen liittyvään paljon suoremmin ja avoimemmin kuin miehet, luultavasti myös masennukseen. Ehkä se liittyy jotenkin naisen biologiaan. Miehet ovat omien terveysongelmiensa esilletulon ja vakavasti ottamisen välttämisen maailmanmestareita. Tilanteen täytyy yleensä olla todella vaikea, ennenkuin mies tunnustaa sairastavansa masennusta ja etsii apua siihen. Mitkä ovat masennuksen syyt? Ovatko ne perinnöllisiä, kulttuurisia vai yhteiskunnallisia? - Jokainen selitysyritys - ja niitä on todella paljon ‹ on jotenkin vaillinainen. Me ihmiset olemme kuitenkin sellaisia, että kun jotakin tapahtuu, haluamme tietää, miksi näin tapahtuu. Minä kuitenkin kysyn tällaisessa tilanteessa myös: muuttuuko tilanteeni paremmaksi, jos tiedän syyn. Tietysti on masennuksia, jotka selvästi ovat reaktioita johonkin menetykseen, kriisiin tai äkilliseen järkyttävään tapahtumaan. Paljon hankalampaa on silloin, kun masennus ilman selkeää syytä vähitellen vaivihkaa hiipii mieleen. Jotkut puhuvat "biologisista arvista", jotka vaikuttavat mielessä tällä tavalla. Joidenkin mukaan taas on kyse suremattoman surun jälkiseurauksista, siis sellaisen surun, jota ei ole työstetty, päästetty esille eikä niin ollen koettu kyllin syvästi eikä tietoisesti. Lähipiirissäni esiintyneissä masennustapauksissa on kyllä jotakin tällaista. Mutta olen keskustellut aiheesta niin monien kanssa, että uskon jokaisen depression olevan taustoiltaan yksilöllisen. Kaksi ihmistä kokee samanlaisen tilanteen, mutta he kokevat sen täysin erilaisena. Perinnöllisillä seikoilla on varmasti merkitystä. Minun on kuitenkin vähän vaikea kuunnella, kun joku sanoo depression johtuvan vain tästä tai tuosta syystä. Jokainen ihminen on erilainen. Jokaisessa depressiossa on jotakin sellaista, mihin mikään yleinen selitysmalli ei sovi. Lääkäri Daniel Hell sanoo kirjassanne, ettei depressioita sinänsä peritä, taipumus niihin kylläkin. - Aivan niin. Minun on vaikea sanoa, että koska isäni oli alkoholisti, minustakin tulee sellainen. En oikein usko, että asia on näin. Varmasti olen perinyt tavallaan joitakin isäni toimintamalleja. Mutta vastustan uhrirooliteorioita, joiden mukaan minulla on samanlainen kohtalo ja elämä kuin vaikkapa isälläni. Luultavasti alttius on tavanomaista suurempi ja siten vaarakin. Vastustaisin kuitenkin tiukasti, jos joku sanoisi minulle: "Sinulla on masennusta, koska vanhemmillasikin oli sitä." Jokainen masennus on siis mielestänne yksilöllinen ja yhtä yksilöllinen on myös tie pois masennuksesta? - Olen ehdottomasti sitä mieltä. Miten depressiosta voi toipua? Miten onnistuu löytämään oikean lääkkeen ja/tai oikean terapian? - Sekin on yksilöllistä. Kuten kirjassamme kirjoitimme, meidän tiemme oli raskas monien kokeilujen, takaiskujen ja epäonnistumisten tie. Mutta tätäkään ei pidä yleistää. Tunnen monia, jotka jo ensimmäisellä kokeilukerralla ovat löytäneet oikean lääkkeen ja menneet oikeaan terapiaan. Ehkä tietäni vaikeutti myös toimittajantaudiksi nimittämäni ominaisuus. Tarkoitan tällä sitä, että kaikkeen on aina paneuduttava mahdollisimman perinpohjaisesti. Sitä tutkii ja selvittää ongelmaansa juurta jaksaen vielä silloinkin, kun joku toinen olisi ollut vointiinsa ja tilaansa jo kauan täysin tyytyväinen. Erityisen hankala asia ovat psykofarmakat eli psyykelääkkeet. Mitä ajattelette niistä? - Mielestäni on tärkeää pohtia asiaa kaikin puolin, myös riippuvuuskysymyksiä, joita ei mielestäni saa vähätellä. Olin pitkään itse hyvin kriittinen lääkkeisiin nähden ja olen sitä vieläkin. Äärimmäisen kriittinen olin varsinkin rauhoittavien lääkkeiden suhteen, joita minulle sairauteni alkuvaiheessa määrättiin. Käytettyäni niitä kolme päivää, lopetin käytön hankittuani niistä tietoa. Unilääkkeet kuuluvat mielestäni samaan kategoriaan. En tarkoita sitä, etteikö tällaisista lääkkeistä olisi apua yksittäisissä tapauksissa erityisissä kriisitilanteissa. Vähänkin pidempiaikainen käyttö on kuitenkin ongelmallista. Toisin on niin sanottujen mielialalääkkeiden laita. Uskon, ettei niihin liity juurikaan vaaraa fyysisestä riippuvuudesta, ainoastaan psyykkisestä. Käyttäjä saattaa takertua niihin uskoessaan, että hänellä menee hyvin vain silloin, kun hän käyttää mielialalääkkeitä. Tässä on riskinsä. Minä saatoin lopettaa ilman minkäänlaista vieroitusvaihetta mielialalääkkeen käytön vain jättämällä seuraavan tabletin ottamatta. Mutta tämä on yksilöllistä, eikä minun menettelytapani sovi varmastikaan kaikille. Millaisia kokemuksia teillä oli kasvivalmisteista, esimerkiksi mäkikuismasta? - Minuun mäkikuisma ei vaikuttanut. Tunnen kuitenkin monia, jotka ovat saaneet sillä masennuksen lievityksessä lähes loistavia tuloksia. Omat tuttavani ovat käyttäneet nimenomaan Bioforcen Hyperiforce Novaa. Oma masennukseni oli kuitenkin sen tyyppistä, ettei juuri tämä lääke lievittänyt sitä. Pahin ja samalla keskeisin oireeni oli aloitekyvyttömyys. Lisäksi siedin hyvin tavanomaisia psyykelääkkeitä, toisin kuin monet. Juuri niille, jotka ovat saaneet psykofarmakoista hankalia sivuvaikutuksia, ovat mäkikuismavalmisteet kuulemani mukaan monesti sekä sopineet että olleet avuksi. Oma masennukseni oli sitä paitsi oikeastaan niin vaikea-asteista, vaikka se vielä juuri ja juuri voitiinkin luokitella keskivaikeaksi, ettei se edes kuulu mäkikuismavalmisteilla lääkittävien piiriin. Nehän tehoavat tutkimusten mukaan lievään ja keskivaikeaan masennukseen. Onko teillä kokemuksia muista luonnonmukaisista hoitokeinoista? Kanssakirjoittajanne Verena Hoehnehan kertoo oleskelunsa Bircher-Benner-klinikalla auttaneen häntä suuresti. Siellä hoitoon kuuluivat mm. luonnonmukainen ruokavalio, akupunktio, jalkapohjien heijastuspisteiden hieronta ja liikunta ulkona. - Liikunta on ollut minulle suureksi avuksi. Kävelyretket ovat suorastaan psyykelääkettä. Minulle kävelyistä ja muista luonnonmukaisista hoidoista alkoi olla hyötyä vasta sitten, kun aivan pahin masennusvaihe oli ohi. Synkimmässä vaiheessa ei ainakaan minulla ollut minkäänlaista halua edes mennä ulos saatikka liikkua siellä. Olen huomannut, että kävelyretket, luonnonvalo ja raikas ilma auttavat minua suuresti jopa pilvisellä ja sateisella säällä. Löysin tällaisen hoitomenetelmän 8-9 vuotta sitten. Siitä lähtien olen ollut varsinainen himokävelijä. Mitä ajattelette muista hoidoista? Esimerkiksi valoterapiaahan käytetään ennen kaikkea pimeänä vuodenaikana vaivaavan masennuksen lievitykseen. - Valoterapia ei ollut minun tapauksessani varteenotettava hoitomuoto, sillä masennukseni ei ollut vuodenaikasidonnaista. Kuuluin ennemminkin niihin, joiden masennus jostakin kummasta syystä oli pahempaa kesällä kuin talvella. Näin siitäkin huolimatta, että auringolla ja valolla on minuun jotenkin virkistävä vaikutus. Yhdistettynä liikuntaan, minun tapauksessani reippaaseen kävelyyn, niiden vaikutus on suorastaan meditatiivisen rauhoittava. Kävelyn ja tietoisen hengityksen rytmi vaikuttavat minuun hyvin tervehdyttävästi. Monet masentuneet vetäytyvät syrjään ja haluavat olla yksin. Kävikö teille näin? - Minulla on yleensäkin aikoja, jolloin haluan olla yksin, ja aikoja, jolloin etsiydyn muiden seuraan. Olen kaikkea muuta kuin erakko, johan ammattinikin olisi sellaiselle mahdoton. Olen jopa erittäin mielelläni yhdessä toisten kanssa. Tarvitsen kuitenkin yksinäisyyden "saaria", joilla voin rentoutua ja antaa ajatusteni virrata vapaasti. Itsehoitoryhmistä sanotaan olevan masennuspotilaille paljon hyötyä. Millaisia ovat kokemuksenne niistä? - Itsehoitoryhmistä, minulle Equilibriumista, jossa kävin, on suurta hyötyä, sillä niissä tapaavat toisiaan ihmiset, joilla on enemmän tai vähemmän samankaltaisia kokemuksia. Ryhmät torjuvat eristäytymistaipumusta ja lievittävät yksinäisyyttä. Masentunuthan tuntee itsensä melkein aina paitsi yksinäiseksi myös ainoaksi, jonka asiat ovat huonosti. Ryhmässä kuulee, että muilla on samankaltaisia tuntemuksia. Siellä kokee tulevansa ymmärretyksi ja puhuvansa samaa kieltä toisten kanssa. Myös omaisille itsehoitoryhmät ovat erittäin tärkeitä. Juuri masentuneiden omaiset tuntevat itsensä usein avuttomiksi. Ainoa pieni kriittinen ajatukseni ryhmiin liittyen on, ettei niihin pitäisi jäädä liian pitkäksi aikaa. Muuten saattaa syntyä klubi-ilmapiiri, jossa keskustellaan uudestaan ja uudestaan samoista asioista. Minä sain tästä loputtomasta samojen aiheiden pohtimisesta jossakin vaiheessa tarpeekseni ja silloin minun oli aika lopetettaa käyntini siellä. Kirjoitatte, että masennuksella on myönteisetkin vaikutuksensa. Mitä ne ovat? - Akuuttivaiheen masennuksessa ei ole mitään hyvää. Jos niin väittää, on kuin väittäisi kuiluun pudonneelle, että kuilu on hyväksi. Näen masennuksen kuitenkin mahdollisuutena päästä käsittelemään asioita, joita ei muuten tulisi käsitelleeksi. Minulla on sellainen tunne, että masennuksen ansiosta löysin tien oman luovuuteni lähteille. Olen myös varma siitä, että masennuksen kokenut voi ymmärtää toisia masentuneita muita paremmin. Masentuneella on taipumus syyttää itseään kaikesta. Mikäli ymmärsin oikein, näin kävi myös teille. Miten onnistuitte vapautumaan syyllisyydentunteista? - Se olikin vaikeaa. Minua auttoi kognitiivinen psykoterapia. Tässä terapiasuuntauksessa tutkitaan ajatusmalleja ja kysytään, millaisiin kaavoihin ja perusajatuksiin (automaattisesti) uskoen elää. Tällainen perusajatus, oikeastaan ajatusvääristymä voi olla esimerkiksi seuraavanlainen: ellen tee aina kaikkea täydellisesti, en ole arvokas ihminen. Tällaisen ajatusvääristymän mukaan eläminen on tietenkin hyvin rasittavaa. Monet kuitenkin tekevät näin. Syyllisyydentunteet ja masentuminenkin ovat väistämättömiä, kun ei pysty toteuttamaan perfektionistisia ihanteitaan ja tekeekin silloin tällöin jonkin asian vain hyvin, ei superhyvin. Kognitiivisessa terapiassa pyritään paljastamaan tällaiset ajattelumallit ja kyseenalaistamaan ne. Siinä selvitetään myös, mistä tällaiset mallit tulevat ja miksi ajattelee näin.Voisiko antaa vaativista ihanteistaan periksi edes hiukan? Olisiko siinä jotakin pahaa? Olisiko huonompi ihminen, jos tekisi näin? Olisivatko seuraukset hyödyllisiä vai haitallisia? Minua kognitiivinen terapia auttoi aivan ratkaisevasti selvittämään omat loputtoman tuntuiset pohtimiseni ja murehtimiseni ja huomaamaan, miksi ajatukseni muuttuvat tietyissä vaiheissa masentaviksi. Valitettavasti arkielämässä olen tuon tuosta sortunut ajattelemaan uudestaan vanhalla totutulla tavalla. Kognitiivisessa terapiassa kyllä opitaan myös sitä, kuinka ne kriittiset hetket tunnistetaan, jolloin ajatukset ja mieli kääntyvät liian kielteiseen suuntaan. Voiko depressiosta parantua kokonaan? - Akuutista depressiosta ainakin uskoakseni voi. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, etteikö voisi sairastua uudestaan. On tärkeää oppia tunnistamaan masennus ja etsiä apua mahdollisimman nopeasti. Muuten uskon, että depression kanssa on myös opittava elämään ja selviytymään. Se on erittäin vaikea prosessi, joka vaatii paljon aikaa ja voimaa. Uskon sen kuitenkin olevan mahdollista. Kirjastanne tuli suuri menestys. Menestyksen vaikutukset elämäänne eivät olleet kuitenkaan pelkästään myönteisiä. - Näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että jos olisin tiennyt, millaisia vaikutuksia kirjalla on elämääni, en tulisi enää julkisuuteen sillä tavalla kuin tein. En neuvoisi ketään astumaan julkisuuteen masennuksensa kanssa. Itse kertoisin siitä korkeintaan jollekin läheiselle ystävälle tai perheenjäsenelle. Neuvoisin varomaan julkisuuteen menoa niin suojaamattomasti kuin itse tein. Osa siitä, minkä kohteeksi julkisuuden myötä joutuu, voi olla äärimmäisen loukkaavaa. Sitä antaa tietämättään joillekin ihmisille valmiit argumentit tulla arvioiduksi aina vain masennuksen kautta. Eräs televisioyhtiö esimerkiksi oli päättänyt palkata minut säännöllisen keskusteluohjelman vetäjäksi. Yhtäkkiä kirjan ilmestyttyä he havaitsivatkin, etten ollut "sopiva tyyppi" ohjelmaan. Minulle sanottiin, että julkikuvani on kanavalle epäedullinen, tuottaisin sille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Se koski todella. Näin, että menneisyyden ongelmat ovat tärkeämpia kuin se tosiasia, että suoriudun työstäni varsin hyvin. Tietenkin voidaan sanoa, että olen itse toimittaja ja minun olisi pitänyt tietää, mitä tapahtuu. Se on totta, valitettavasti. Olin kai kuitenkin liian hyväuskoinen. Oliko itse kirjoittaminen ja kirjeenvaihto Verena Hoehnen kanssa terapeuttinen prosessi? - Ilman muuta se oli. Se oli myös erittäin jännittävä ja valtavan rikastuttava prosessi. Sain Verena Hoehnelta suunnattomasti virikkeitä ja hän auttoi minua suuresti monin tavoin. Hän oli ikäänkuin peilini. Kirjanne ilmestyi pari vuotta sitten. Uskotteko sen myötä syntyneen julkisen keskustelun helpottaneen masennuksesta kärsivien asemaa? - Toivon niin. Monet ovat sanoneet, että niin on käynyt. Tietäähän sitä ei ainakaan tarkasti oikein voi. Toivon joka tapauksessa, että masennuksesta puhutaan entistä useammin samaan tapaan kuin muista sairauksista. Suom. M. Rajala Masentunut: hae apua Hae rohkeasti pian apua. Ota ensimmäiseksi yhteys terveyskeskukseen tai yksityiselle terveysasemalle. Harkitse terapiavaihtoehtoa, vaikka saisitkin apua lääkäristä. Näin voit vähentää uusiutumisriskiä. Ensiavuksi - varsinkin jos mielessä on kuolemanajatuksia, soita valtakunnalliseen kriisipuhelimeen. Numero on 020 3445566 (paikallispuhelun hinta). Numerossa päivystetään ti-la klo 15-06, su ja ma klo 15-22