Kasvilääkintää käsittelevä artikkelisarja, osa 1
 

Kasvilääkintä: Perinnettä ja tiedettä, kokemusta ja tutkimusta Kasvit ovat parantamistaidon perusta. Fytoterapia eli kasvilääkintä on kuulunut aina ihmiskunnan elämään koko maailmassa. Sinnikkään etsinnän ja kokeilujen kautta on kaikissa maailman kulttuureissa kehittynyt kokemusperäinen tiede, jonka näkemyksiä tieteellisen tutkimus on nyttemmin todistanut oikeiksi toinen toisensa jälkeen. Niinpä monilla kasveilla onkin nykyisin vakaa asema lääketieteessä, ja niitä käytetään lukuisien sairauksien hoitoon. Lääkitsevä kasvi löytyy moniin kroonisiin ja akuutteihin vaivoihin olipa sitten kyseessä sydämen heikkous, ihosairaus, munuais- tai rakkovaiva, reuma tai muu nivelsairaus, vaihdevuosivaivat, aineenvaihduntasairaudet, kivut      ja masennus, verenkiertohäiriöt, vilustumissairaudet, hyvälaatuinen eturauhasen liikakasvu, maha- tai suolistovaivat tai esimerkiksi unettomuus. Luonto apteekkina Alfred Vogel (1902-1996), merkittävä sveitsiläinen lääkekasvien tutkija ja parantaja, korosti usein sitä, että luonto tarjoaa runsaan ja käyttökelpoisen lääkekasvivalikoiman. Tämä on varmasti totta, mutta ei pidä unohtaa, että niin kauan kuin ihminen toimii “apteekkarina”, ei erehdyksiltä eikä virheiltä voida välttyä. Sillä luonnosta saa kaikkea: tehokkaita lääkitseviä aineita ja hyödyttömiä lumelääkkeitä, tainnuttavia huumausaineita ja tappavia myrkkyjä. Ja usein on niin, että hengenvaara tai parantuminen riippuu käyttötarkoituksesta tai annoksen suuruudesta. Vielä nykyisinkin moni luulee kasvilääkkeiden olevan kaiken kaikkiaan vaarattomia. On myös täysin selvää, että kasveilla lääkitsemisen historiaan kuuluu melkoinen erehdysten joukko. Nykyisin voidaan kuitenkin lähteä siitä, että se mikä on säilynyt, on myös paikkansa ansainnut. Eräs saksalainen apteekkari suositteli kerran käytettäväksi Abraham Lincolnin esittämäksi uskottua neuvoa kasvilääkkeitä arvioitaessa. Presidentti Lincoln oli kuuleman mukaan todennut, että pientä ihmisjoukkoa voi huijata pitkän aikaa ja suurta lyhyen aikaa, mutta suuren ihmisjoukon huijaaminen pitkän aikaa on mahdotonta. Fytoterapiaan sovellettuna tämä tarkoittaa sitä, että kasvin, jota lukuisat ihmiset ovat jo pitkään käyttäneet, ei tarvitse enää todistaa tehoaan. Nesteitä ja merkkejä Antiikin aikana lääkäreiden toiminta perustui konaisuudessaan kasvien käyttöön lääkkeinä. Nykyajan lääketieteen edelläkävijät ovat siksi samalla nykyajan fytoterapian edelläkävijöitä. Kuuluisimpia heistä ovat Hippokrates (n. 460 eKr. – 377 eKr.), Plinius Vanhempi (n. 23 – 79 jKr.), Galenos (n.130 – 200), Paracelsus ( n. 1493 – 1541) ja yrttikirjojen kirjoittajina tunnetut Otto Brunfels, Hieronymos Bock, Leonard Fuchs ja Theodorus Tabernaemontanus, jotka kaikki elivät 1500-luvulla.   Kreikkalaisen luonnonfilosofian myötä kehittyi oppi neljästä elementistä, joita olivat tuli, vesi, maa ja ilma. Näistä taas puolestaan luotiin ihmisiin sovellettu näkemys neljästä elimistön nesteestä, joka vaikutti merkittävästi vielä pitkälti uudellakin ajalla länsimaisessa lääketieteessä. Tässä oppirakennelmassa sijoitettiin myös kasvit suhteeseen näihin neljään nesteeseen eli mustaan ja keltaiseen sappinesteeseen, vereen ja limaan. Vastakkaiseksi muodostui tälle antiikin enemmänkin aineelliselle ja tieteelliselle näkemykselle kristillinen käsitys siitä, että Jumala on luonut itse luomaansa maailmankaikkeuteen rohdon jokaisen sairauden parantamiseen.    Tämän Jumalan luoman kasveilla parantamisnäkemyksen pohjalle kehittyi    niin sanottu signatuurioppi, jonka kehittämisessä etenkin Paracelsuksella oli suuri merkitys. Kasvin maun, muodon, värin ja muiden tunnusmerkkien perusteella pääteltiin kasvin parantava vaikutus. Tämä tarkoitti sitä, että lääkekasvien tuntijan oli osattava tulkita Luojan kasveille antamat tunnusmerkit. Tämä johti esimerkiksi siihen, että keltamon (Chelidonium majus) pääteltiin keltaisen solunesteensä vuoksi olevan sappi- ja maksalääke. Orkidean taas arveltiin olevan “lemmennostattaja” eli potenssilääke, koska sen juurimukulat muistuttavat muodoltaan kiveksiä. Saksanpähkinä puolestaan oli lääke mielisairauksiin, koska sen kuori muistuttaa aivoja. Luostareita ja yrttikirjoja Rooman valtakunnan tuhouduttua keskittyi kasvilääkinnällinen perinne pääasiassa luostareihin. Niissä kopioitiin menneiden aikojen parantajien kirjoituksia. Niihin perustettiin varsin usein myös mauste- ja lääkeyrttiviljelmiä, ja hankittiin näin lisää lääke- ja kasvitieteellistä tietoa. Niinpä esimerkiksi Reichenaun luostarin apotti Albertus Magnus ja St. Gallenissa elänyt munkki Strabo kirjoittivat 800-luvulla opetusrunoja kasveista ja lääke- ja maustekasvisanakirjoja.    Bingenin luostarin abbedissa Hildegard (1098-1179) teki puolestaan latinankielisillä teoksillaan kasvilääkintää laajalti tunnetuksi.   Yrttikirjojen varsinainen kukoistusaika alkoi 1400-luvulla. Kirjoissa oli yhä tarkempia piirroksia ja kuvauksia “lääketieteellis-farmaseuttisista” kasveista. Lisäksi tehtiin useita yrityksiä luoda systemaattinen kasvien luokitusjärjestelmä. Vasta ruotsalainen luonnontutkija ja lääketieteen, anatomian ja kasvitieteen professori Carl von Linné onnistui lopettamaan kasvien kuvailussa vallinneen kaaoksen ja luomaan kasvitieteellisen ammatti-kielen sitovat perusteet.   Barokin ajoista lähtien yritettiin tutkia kasvien koostumusta. Tätä tarkoitusta varten tehdyt kokeet tosin perustuivat pääosin kasvien polttamiseen, ja jäivät siksi miltei tuloksettomiksi.   Vasta niin sanotun orgaanisen kemian synnyttyä alettiin onnistua joidenkin aineiden eristämisessä. Tämän myötä alettiin sairauksien hoidossa käyttää kasvin kokonaisvaltaisen vaikutuskirjon ja jonkin kasvin osan sijasta ns. monopreparaatteja, joissa oli vain yhtä kasvista erotettua ainetta. Nykypäiviin asti lääketeollisuus on pyrkinyt ja pyrkii edelleen erottamaan kasviekstrakteista mahdollisimman monia yksittäisiä vaikuttavia aineita, jotka ovat tarkasti määriteltävissä ja annosteltavissa. Suom. M. Rajala