Nainen: Oletko jo tänään sanonut itsellesi,

kuinka paljon itseäsi rakastat?
 

Miksi naiset suhtautuvat itseensä niin kriittisesti ja tuomitsevasti? Miksi monen naisen on vaikea olla oman itsensä paras, kannustava, rohkaiseva ja hyväksyvä ystävä? Mannheimilaista kasvatustieteilijää ja psykoterapeuttia Christine Weineria tämä kysymys kiinnostaa erityisesti siksi, että hän tapaa terapiatyössään jatkuvasti naisia, jotka ovat itsensä kovasanaisimpia arvostelijoita eivätkä hyväksy itseään sellaisina kuin ovat. Varsinkin ulkonäköönsä naiset tuntuvat aina olevan tyytymättömiä. Koska hänellä oli pitkään itsellään aivan samanlainen armoton asenne itseään kohtaan, hän alkoi tutkia asiaa. Tutkimuksesta syntyi kirja yhdessä psykoterapeutti Gundi Kutscheran kanssa (Weiner, Kutschera: Wer schön sein will, muss sich lieben, Kösel-Verlag, München, 2002) ja terapiamenetelmä, jossa paneudutaan naisen itsehalveksunnan ja tuomitsemisen syiden selvittämiseen ja terveen, itsensä täydellisesti hyväksyvän uuden asenteen luomiseen. Seuraavassa haastattelussa Christine Weiner kertoo näkemyksiään tästä monien naisten elämää rasittavasta ongelmasta. Miksi nykynaiset ovat niin ankaria itseään kohtaan eivätkä osaa rakastaa itseään sellaisina kuin ovat? Varsinkin ulkonäköönsä näyttävät miltei kaikki naiset olevan vähän väliä tyytymättömiä. - Tällä asenteella ei ole mitään tekemistä nykyajan kanssa, sillä ankara aina pitäisi jotakin parantaa -asenne itseä kohtaan ei ole todellakaan nykynaisen keksintö. Ehkä ankaruus on kuitenkin lisääntynyt vaatimusten kasvaessa. Naiset saivat toki aikaisemminkin lapsia eivätkä sen suuremmin murehtineet raskausarpia eivätkä painonnousua. Nykyisin monet nuoret äidit ovat sitä mieltä, että heidän vartalonsa pitäisi jo muutamia viikkoja synnytyksen jälkeen olla tiukka ja treenattu entisistä mitoista puhumattakaan. Mitä muuten ulkonäköön tulee, jo isoäitimme ja naiset kauan ennen heitä askartelivat sen kimpussa mitä suurinta vaivaa nähden pakottaen itsensä esimerkiksi tiukkoihin korsetteihin. Tai muistelkaammepa Itävallan keisarinnaa Sissiä. Joka ikinen päivä hän roikkui tuntikausia voimistelurenkaissa, käveli käsittämättömän pitkiä lenkkejä ja söi äärimmäisen vähän. Hän halusi hinnalla millä hyvänsä olla mahdollisimman laiha. Ulkonäkömuodin luojat ja aina vaihtuvista ulkonäkötrendeistä kertovat tiedotusvälineet luovat kulloisenkin kauneusihanteen. Vaikka suurin ponnistuksin pääsisi lähelle tämän päivän kauneusihannetta, ei ole ollenkaan sanottu, että kelpaa samannäköisenä jonkin ajan kuluttua trendien muututtua. Aina on parantamisen, muutoksen ja lisäponnistelun varaa. Miten sisäinen naiskuvamme syntyy, miten sen muotoutuminen saa alkunsa? - Se, mitä naisena oleminen merkitsee, miten käyttäydytään, pukeudutaan ja millaista kuvaa itsestä toisille pyritään antamaan, opitaan ennen kaikkea toisilta naisilta. Ensimmäisiä esikuvia ovat äidit, isosiskot ja joskus isoäitikin. Pian esikuviksi tulevat lastentarhanopettajat ja hoitajat päiväkodeissa sekä naisopettajat koulussa. Tässä ovat yleensä elämämme ensimmäiset naisesikuvat. Pikkutyttö katsoo näitä naisia tutkien: miten he pukeutuvat, miten he liikkuvat, miten he elävät naisina. Meikkaako äiti vai pitääkö hän kirkkaan punaisiksi maalattuja huulia mauttomina ja sopimattomia? Näitä esikuvia tarkkailemalla kehitämme oman roolinäkemyksemme ja arvomaailmamme. Lapsuuden esikuvat voivat vaikuttaa vielä aikuisina, vaikka kuinka luulisimme katkaisseemme nämä napanuorat täydellisesti. Jos vaikkapa äitimme mielestä lyhyet hameet olivat säädyttömiä, voimme huomata sellaisen ostoa harkitessamme äitimme mielipiteen palautuvan mieleen. Ehkä äidin kielto ei enää kuulu, olomme on vain muuten jotenkin kummallinen. Emme ehkä tunne iloa lyhyen hameen hankkimisesta ja ihmettelemme, mistä se johtuu. Usein jo tällaisten varhaisten taustojen oivaltaminen riittää. Oman naisenhistoriamme juuret ovat syvällä menneisyydessä. Mitä paremmin ne tunnemme, sitä itsetietoisemmin voimme elää omaa naisenelämäämme. Meihin eivät kuitenkaan vaikuta vain menneisyyden naiset, vaan myös ne, joiden keskellä elämme tätä hetkeä. Naisen ei tarvitse kauaakaan katsella ympärilleen, kun jo havaitsee toisen naisen, jolla on erityisen kauniit hiukset tai joka osaa pukeutua poikkeuksellisen tyylikkäästi. Eli moni nainen tarkkailee toisia naisia vertailevin silmin. Naistenlehdistä ja mainoksista näemme koko ajan, miten paljon paremmin kaikki voisi olla, jos vain näkisimme enemmän vaivaa. Niitä irtonumeroita myydään aina eniten, joissa esitellään joku todella "tehokas ja helppo" laihdutusruokavalio. Vaikka pulskia naismalleja esitellään lehdissä silloin tällöin, päälinja on aivan toinen. Emme ehkä edes huomaa sitä, että näin mieliimme syntyy hyväksytty ja tavoittelun arvoinen naiskuva, joka on aina hoikka, mahdollisimman kiinteä ja siksi nuorekas. Vain elämä itse vie tavoitetta yhä kauemmaksi. Pysyvästi tällaisia ihannekuvia ei voi itsestään luoda kukaan, sillä jokainen vanhenee. Olisiko järkevää olla kokonaan lukematta tällaisia lehtiä? - Eipä siitä paljon hyötyä ole, sillä ongelma eivät ole lehdet, vaan se kuinka suhtaudumme ulkomaailman meille välittämiin viesteihin. Voimme sanoa itsellemme aivan tyynesti, että lehtien mallit ovat hädin tuskin aikuisia ja syövät useimmiten vain salaatinlehtiä, porkkanoita ja kivennäisvettä malliaikanaan. Toisaalta voimme tietenkin näitä kuvia katsellessamme sättiä itseämme heikosta itsehillinnästä, koska olemme taas lihoneet pari kiloa. Me voimme siis itse valita suhtautumisemme, ja tämän oivaltaminen on mielestäni tärkeintä. Jos valitsee väärin eli itseruoskinnan tien, tuntee tietenkin, että sellaisena kuin on, ei ole oikeanlainen. Moni nainen ottaa näin itselleen aivan turhia paineita siitä, että pyrkii muuttamaan itsensä ollakseen yhtä hyvännäköinen kuin muutkin. Tässä teemme vielä toisen virheen eli yleistämisen. Toteamme miltei kaikkien muiden olevan meitä kauniimpia. Tavalla tai toisella. Pahimmillaan aloitamme itsemme tuomitsemisen tyyliin: aina olen liian lihava, ikinä en tule saavuttamaan unelmapainoani enkä oikeastaan näe ulkonäössäni mitään muutakaan, mihin olisin tyytyväinen. Emme ole jotakin tarpeeksi: emme tarpeeksi hoikkia, emme tarpeeksi kiinteitä, emme tarpeeksi paksuhuulisia, emme tarpeeksi hyvin hoidettuja, emme tarpeeksi isorintaisia emmekä paksuhiuksisia, emme yleensäkään jotakin tarpeeksi. Voiko tällaista ajattelumallia muuttaa vai onko se niin syvälle iskostunut, että elämme sen armoilla lopun ikäämme? - Kaikkea voi muuttaa. Ensimmäinen askel on se, että haluaa muuttaa jotakin. On tärkeää tulla tietoiseksi omista ajattelumalleistaan. Jos jotakin on syytä vartioida niin omia kielteisiä ajatuksia itsestään. On oikeastaan aivan uskomatonta, kuinka säälimättömästi ajatuksissa moitimme itseämme ja olemme itseemme tyytymättömiä. Itsesyyttely ei suinkaan koske vain ulkonäköä. Emme ole tyytyväisiä siihen, mitä olemme urallamme saavuttaneet, emme ole tyytyväisiä siihen, millaisia äitejä, puolisoita ja tyttäriä olemme. Tuskin löytyy elämänaluetta, jolla nainen ei voisi olla mielestään parempi. On tärkeää kiinnittää huomiota jokaiseen tällaiseen kielteiseen ajatukseen ja keskeyttää ne heti. Lopeta ajatus alkuunsa, väitä itseäsi vastaan, ala kehua itseäsi! Toiset ihmiset syöttävät meille ajatuksiaan: äidit, muut perheenjäsenet, työtoverit, tuttavat ­ mutta myös kaikki se mitä luemme, kuulemme ja näemme. Kaikkien käsitysten takaa löytyy kuitenkin ihminen, ja ihmiset ovat erilaisia. Tämä on tärkeää ymmärtää ja luoda asioista omat mielipiteet. Oma mielipide voi olla sitten vaikka se, että haluaisin oikeastaan liikkua enemmän. Näin luotu näkemys on aivan toista kuin itsensä solvaaminen saamattomaksi ja laiskaksi. Meidän pitäisi puhua itsestämme ja itsellemme rakastavaa ja myötäelävää kieltä. Kun kohtelemme itseämme ystävällisesti, itsevarmuutemme ja halumme kokeilla uusia asioita ja tehdä itsellemme iloa ja mielihyvää tuottavia asioita lisääntyy. Viime vuosien taikasana on ollut karismaattisuus. Kaikki haluavat olla karismaattisia, sillä sellaisia ihmisiä ihaillaan ja rakastetaan. Voiko karismaattisuuden tapaista säteilyä hankkia harjoittelulla? - Minulle ihmisen karismaattisuus syntyy juuri rakkaudesta ja ystävällisyydestä omaa itseä kohtaan. On kuin itseä kohtaan tunnettu rakkaus heijastuisi myös ulospäin toisiin ihmisiin. Kyseessä on sisäinen asenne, joka kertoo muille siitä, että emme ole täydellisiä eikä meidän tarvitsekaan olla sitä. Että tunnemme omat heikkoutemme ja olemme ehkä tiellä, jolla pyrimme lempeästi itseämme tukien vähentämään niitä. Joka tuntee itseään, tuntee myös muita ja ymmärtää heitä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Sellainen asenne vetää puoleensa muita. Aidosti karismaattinen ihminen ei vain analysoi ongelmia, vaan etsii rehellisesti ratkaisuja niihin. Tällaisen ihmisen tavatessaan tuntee aina kunnioitusta ja myötätuntoa. Löytyvätkö itsehalveksunnan ja alemmuudentunteiden syyt lapsuudesta? - Kyllä siltä näyttää. Kuulen vastaanotollani usein, että lapsena kuullut ilkeämieliset huomautukset ja kiusaaminen tuntuvat pahoilta vielä aikuisenakin. Esimerkiksi tytöillä, joille on vähän väliä huomauteltu liian hyvästä ruokahalusta, ei ole ehkä koskaan oikeanlaista ruokahalua aikuisenakaan. He saattavat tuntea outoa syyllisyydentunnetta jo lautaseen tarttuessaan tai viimeistään sen tyhjennettyään. Mieleen muistuvat menneisyyden huomautukset: ²Eipä ihme, että hän on noin lihava!² Oikeastaan niin vanhojen haavojen olisi tullut parantua jo kauan sitten. Mistä johtuu, että on niin vaikea unohtaa, jos vaikka kerran koulun pihaa kulkiessaan on kuullut kutsuttavan itseään "läskiksi"? - Ei meidän tarvitsekaan unohtaa vanhoja loukkauksia. Ei se ole päämäärä. Päämäärä on sovinnonteko oman lapsuutemme kanssa. Tarkkaan ottaen tarvitsemme lohdutusta ja myötätuntoista toteamusta siitä, että tuo kaikki tapahtui kauan sitten, eikä sillä enää ole merkitystä, eikä se ole tavallaan koskaan edes ollut totta. Tarvitsemme muistutusta siitä, ettemme ole vain ruumis, vaan meillä on myös sielu, henki ja äly. Suosittelen tällaisille potilaille aina vanhojen valokuvien katselua ja keskustelua tuon menneisyyden lapsen kanssa. Mitä tuo lapsi halusi? Mitä hän tarvitsi? Ja mikä hänessä oli erityisen kaunista. Jokaisessa lapsessa ja jokaisessa ihmisessä ylipäätään on aivan omanlaistaan kauneutta. Se on vain löydettävä uudestaan ja siitä on opittava iloitsemaan. Onko sinulla itselläsi ollut ongelmia tällaisten asioiden kanssa? - Tottahan toki, en kai olisi muuten päätynyt käsittelemään tätä aihetta niin laajasti. Pidin itseäni lapsena aina liian lihavana. Kukaan ei mielestäni ollut niin ruma kuin minä. Murrosikäisenä laihdutin viisitoista kiloa, jotka tulivat myöhemmin takaisin. Jossakin vaiheessa painoni löysi sitten oman paikkansa, mutta ei siitä mitään pysyvää muutosta seurannut. Olinpa sitten laiha tai lihava tai jotakin siltä väliltä tunsin aina oloni jotenkin omassa kehossani epämukavaksi. Näin oli niin kauan, kunnes selvitin syyt ja tein sovinnon itseni kanssa. Vuosina ennen sovinnontekoa oma arvoni oli toisten kohteliaisuuksien varassa. Tunsin itseni hyvännäköiseksi vain silloin, kun joku oli sanonut minulle, että sinäpä näytät hyvältä. Ellei kohteliaisuuksia kuulunut pitkään aikaan, aloin tuntea oloni rauhattomaksi ja mietin: mikähän minussa on vikana. Nykyisin tiedän, ettei kohteliaisuuksista ole mitään hyötyä, ellemme hyväksy itseämme ja pidä itse itsestämme. Vaikka asian on tiedostanut, se saattaa silti joskus tuottaa vaikeuksia. Ei ihme, kun on vuosikymmeniä suhtautunut itseensä eri tavalla. Ihmisen on harjoiteltava rakastavaa suhtautumista itseensä, sillä useille juuri se on uutta. Minäkin palaisin vanhoihin malleihin pian, ellen tarkkailisi ajatuksiani jatkuvasti ja pohtisi niiden todellista laatua. Nykyisin havaitsen nopeasti, jos yritän puhua itsestäni pahaa. Mitä sanot itsellesi noissa tilanteissa? - Sanon itselleni: "Lopeta tuo roskan puhuminen! Minä pidän sinusta!" Sen jälkeen etsin ystävällisiä ja kannustavia ajatuksia ja sanoja. Jos todella haluan muuttaa jotakin itsessäni, laadin juuri minulle sopivan strategian. Jos taas yllätän itseni perusteettomasti etsimästä muutettavaa, lopetan sen alkuunsa. Minähän haluan iloita elämästä! M. Rajala. Lähde: Haastattelu A. Vogel´s Gesundheitsnachrichten