Surun kohtaaminen
Keskustelu psykologi, suruasiantuntija Jorges Canacakisin kanssa
Haastattelu Christine Weiner, suom. M. RajalaMiten tahansa kuvittelimmekaan toimivamme ja mitä ikinä uskoimmekaan kestävämme (ja mitä emme), mikään ei koskaan ole ennallaan meille läheisen ihmisen kuoltua, ei myöskään henkilökohtainen suhtautumisemme kuolemaan. Seisommeko mykkinä kuolinvuoteen vieressä, pakenemmeko, itkemmekö vai huudammeko koskaan emme voi varmasti tietää etukäteen, mitä tuossa tilanteessa teemme.
Kellot käyvät kertakaikkiaan uudenlaista aikaa. Ennen tätä tapahtumaa emme voi tietää, paneudummeko kaikin voimin työhön ja toimintaan, huolehdimmeko hautajaisjärjestelyistä, ostammeko uudet hautajaisvaatteet vai olemmeko täysin toimintakyvyttömiä.
Isämme, äitimme, puolisomme, lapsemme tai parhaan ystävämme kuolema on varmasti raskainta. Mutta voimme järkyttyä ja tuntea syvää surua silloinkin, kun emme tunne kuolleita. Tämän kokivat monet surressaan Yhdysvaltoja vastaan suunnatuissa terrori-iskuissa kuolleita.
Miten epäoikeudenmukaiselta kuolema usein tuntuukaan. Joskus se antaa ihmiselle aikaa saattaa loppuun tärkeät asiat. Joskus se antaa aikaa jäähyväisille. Joskus se iskee äkkiarvaamatta ja repäisee rakkaan ihmisen pois luotamme ilman ennakkovaroituksia. Varsinkin äkkikuolema jättää monia kysymyksiä avoimiksi. Varsinkin se jättää jälkeensä tuskan siitä, että paljon jäi tekemättä ja sanomatta.
Kun kuolema vie läheisen, tunnemme menetyksen tyhjyytenä, jonka kuollut jättää jälkeensä. Tämän lisäksi joudumme kohtaamaan oman kuolemamme. Elämä on katoavaista, juurihan sen näimme. Tämä kokemus saattaa selittää sen, miksi niin moni tekee tällaisena hetkenä ratkaisuja, joita ei aikaisemmin kuvitellutkaan tekevänsä. Avioparit saattavat erota, seurustelu loppua. Elämän saattaa nähdä niin kirkkaasti, että ymmärtää aivan uudella tavalla elämänsä ainutkertaisen arvon ja haluaa toteuttaa edes osan niistä unelmista, jotka vielä ovat toteuttamatta. Näin saattavat tehdä etenkin ne, jotka surustaan huolimatta kykenevät ajattelemaan tulevaisuutta ja tekemään ja toteuttamaan päätöksiä.
Osa surevista ei ajattele tulevaisuutta, vaan haluaa vetäytyä syrjään elämästä omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Joku taas saattaa tarvita ystävän tai puolison läheisyyttä enemmän kuin koskaan ennen. Joku jopa niin paljon, etteivät ne, joihin hän turvautuu jonkun ajan kuluttua oikein enää jaksa kestää niin suurta tukeutumista.
Suruaan ei siis voi suunnitella, ei sen määrää eikä kestoakaan. Emme myöskään tiedä, millaisina hetkinä se meidät yllättää pitkänkin ajan kuluttua. Näemme valokuvan, kuljemme jonkin paikan ohi tai kuollut ilmestyy uneemme. Vastaamme tulee kadulla joku, joka muistuttaa jollakin tavalla menetettyä läheistä tai kotiin tulee vai-najalle osoitettu kirje. Yhteistä kaikille sureville on se, että sitä, missä tilanteessa ja kuinka paljon itkee, ei voi itse päättää.
Surulta ei säästy kukaan. Se on spontaani, luonnollinen, normaali ja täysin ymmärrettävä reaktio, jonka ihminen saa syntyessään ja joka auttaa kestämään menetykset.
Syvästi surressamme elämme kriisissä. Tällaisissa vaiheissa tarvitsemme apua, tukea ja keskustelumahdollisuuksia. Kriiseillä, kuten muillakin elämän vaiheilla, on ajallinen kestonsa ja omat vaiheensa, vaikka kriisin vaiheiden muutoksia voi joskus olla vaikea havaita.
Joskus tulee aika, jolloin suru on pienempi, ja joskus voi tulla myös aika, jolloin sitä ei enää ole. Silloin kykenemme muistelemaan kuollutta kunnioittaen ja hänen olemassaolostaan kiittäen ilman tukahduttavaa tuskaa. Suruun ja suremiseen näyttää yhteiskunnassamme liittyvän jossakin määrin kielteinen sivumaku, ikäänkuin ne eivät ainakaan kovin voimakkaasti ilmaistuina ja koettuina olisi täysin hyväksyttyjä ja sallittuja tunteita. Tuntuu hiukan siltä kuin luultaisiin, että surun voi poistaa tahdonvoimalla ja torjunnalla. Miksi asiaan suhtaudutaan näin?
- Näin on, eikä siinä vielä kaikki. Moni sekoittaa surun ja surumielisyyden eli masentuneisuuden, joka on hoitoa vaativa sairaus. Niinpä usein luullaan, että suruun on syytä suhtautua kuin depressioon eli masennukseen. Luullaan, että suru katoaa oikealla hoidolla. Uskotaan siis, että "surusairauden" osaa hyvä lääkäri parantaa. Surevasta saatetaan pyrkiä tekemään potilas, joka mikäli surua on kestänyt liian kauan ei ole osannut hoitaa sairauttaan oikein. "Liian voimakkaasti ja liian kauan" surevaa voidaan joskus jopa moittia. Näin tehdään silloin, kun ei ymmärretä surun olevan elintärkeä, terve reaktio, jolla koko persoonallisuutemme eli mielemme ja ruumiimme reagoi elämänkriisiin.
Mitä tarkoitetaan tässä yhteydellä terveellä reaktiolla?
- Estämättä ilmenevä surun tunne eli sallittu suru mahdollistaa "terveen" hyvästijätön. Sen kautta tulemme tietoiseksi siitä,ettei menetetty ihminen enää tule takaisin. Kyyneleet lievittävät menetyksen aiheuttamaa tuskaa. Sallittuna ilmenevä suru estää itsepetoksen, jonka vallassa takerrumme loputtomasti häneen, jota ei enää ole.
Mitä tapahtuu, ellei uskalla surra?
- Jos torjumme oikeutetun surun tunteen, ehkä siksi, että luulemme toisten odottavan meidän tekevän niin, tai siksi, että toiset todella vaativat sitä, voi kokonaispersoonallisuuteemme syntyä vaikeita häiriöitä. Näin on todettu lukuisissa tutkimuksissa. Ne kertovat monenlaisista "väärin suuntautuneista" tuntemuksista ja jopa täysin patologisista oireista niin ruumiillisella kuin henkis-emotionaalisellakin sektorilla.
Olen muuten työssäni ollut havaitsevinani, että lapset saavat surun torjunnasta vielä vakavimpia oireita kuin aikuiset. Usein myös siksi, että heitä tuetaan suruprosessissa vain harvoin. Lasten suru huomataan usein vasta silloin, kun lapsi alkaa oireilla vakavasti. Lapset ovat täysin aikuisten avun varassa. Tämä tarkoittaa sitä, että aikuisten on itse osattava elää suruprosessinsa oikein, jotta he kykenisivät tukemaan lasta.
Väitätte, etteivät surut ole samanlaisia. Mitä tarkoitatte tällä?
- Mielestäni on kahdenlaista surua: elämää eteenpäin vievää ja elämää estävää surua. Elämää eteenpäin vievä suru on vapauttava, puhdistava ja vääristymätön tunneilmaus, joka tukee tervehtymistämme lopullisten jäähyväisten jälkeen. Se auttaa meitä ajan kuluessa hyväksymään menetyksen ja mahdollistaa sen, että joskus myöhemmin kykenemme jälleen solmimaan suhteita ja olemaan yhteydessä toisiin ihmisiin.
Elämää estävä suru on sitä vastoin vanhaa, aikanaan välttämätöntä surua, joka ei voinut tulla oikeana aikana luonnollisesti koetuksi. Kyseessä on siis aikaisempi torjuttu suru eli salattu ja kartettu tunne.
Miten elämää estävä suru ilmenee?
- Sitä kantaville on usein ominaista eräänlainen kivettyneisyys tai toisaalta emotionaalinen ylireagointi, esimerkiksi raivokohtaukset. Elämätön suru saattaa "myrkyttää" mielen niin, että ihminen "myrkyttää" myös muut. Myönteinen elämänkehitys katkeaa. Tämä ilmenee mm. kommunikaation köyhtymisenä ja elämänhalun ja elämänilon katoamisena, depressiivisyytenä, valitteluna tai katkeruutena. Lisäksi saattaa ilmetä lamaantumista tai ahdistusta varsinkin yksin ollessa. Krooniset ja jopa parantumattomat sairaudetkaan eivät ole tavattoman harvinaisia. Pahimmillaan vaarana on itsemurha.
Koska elämätön suru saattaa antaa uhrilleen pysyvän surijaroolin, vaikuttaa tämä kielteinen suremistapa myös surijan kanssa tekemisissä oleviin, ystäviin, työtovereihin ja perheenjäseniin. Surijaan saatetaan alkaa vähitellen suhtautua ärtyneesti ja kärsimättömästi. Lähi-ihmisiltä vaaditaan kertakaikkiaan aivan liikaa ja lisäksi he tuntevat jatkuvaa avuttomuutta.
Vanha estetty suru voi lisäksi sekoittaa surun tunteen ylipäätään. Silloin ei tiedä ollenkaan, miksi itkee milloinkin. Voimakas vanha suru yrittää tuon tuosta työntyä esiin. Tällaisen piilevän surun vallassa elävät eivät kykene erottamaan, itkeekö heissä "sisäinen lapsi" vai tämän hetken aikuinen.
Mitä voi tehdä, ellei suru näytä katoavan?
- Sisäisen surutaakan keventämiseksi tarvitaan kärsivällisyyttä ja paljon rakkautta. Kun tästä jättiurakasta kuitenkin on sitten joskus suoriuduttu, on jälleen tilaa uudelle elämänilolle. On varmasti järkevää etsiä tätä prosessia varten kanssakulkija, terapeutti tai ryhmä, jossa suru ja tuska voidaan ilmaista tavalla, joka ei loukkaa ketään. On myös suruseminaareja, jotka auttavat kehittämään keinoja ja kykyä surra.
Työelämässä ei ole nykyisin paljoakaan tilaa surulle. Kun lähiomainen kuolee, saamme yleensä muutamia päiviä vapaata. Lyhyen loman jälkeen työn pitäisi piankin sujua kuin ennenkin. Asiakkaiden kanssa olisi jaksettava keskustella innostuneesti, sopimuksista on neuvoteltava ja moni joutuu työnkuvansa ja asemansa vuoksi myös tukemaan alaisiaan heidän työssään. Tähän meidän olisi kyettävä juuri silloin, kun itse tarvitsisimme kaikkein eniten tukea. On valtava kuilu sen välillä, miten asiat ovat ja miten niiden oikeastaan pitäisi olla. Se, ettei yhteiskunnassamme mielellään puhuta kuolemasta, vaikeuttaa tilannetta entisestään.
Miten pitäisi reagoida, jos työtoveri purskahtaa yhtäkkiä itkuun?
Suru ei ole enää ihmisryhmän, suurperheen eikä heimon, vaan yksilön suru. Se ei oikein sovi nykyiseen elämänmenoon. Sille ei oikein ole työelämässä sijaa. Se saattaa puhjeta esille juuri silloin, kun sen ei pitäisi, esimerkiksi markkinointineuvottelussa asiakkaan kanssa. Sureva joutuu tällaisen surunilmauksen jälkeen pyytelemään anteeksi käytöstään. Työssä odotetaan itsehillintää. Mutta suru on mielen, sielun ja ruumiin kokonaisvaltainen prosessi, ja niinpä sureva joutuu tilanteisiin, joissa hän tuntee avuttomuutta mielensä ja tunteidensa tuottamien reaktioiden vuoksi.
Miten suru ilmenee?
- Suru ulottuu kaikille elämänalueille. Viha, pelko, sokkioireet, kaipaus, typertynyt olo, eräänlainen puutuneisuus ja monet muut ovat tavallisia tunteita. Yleisiä ovat myös fyysiset oireet, mm. sydämentykytys, vatsavaivat, puristuksen tunne rinnassa, lihasten voimattomuus, hengitysvaikeudet, väsymys ja hengenahdistus. Ruumiilliset oireet voivat olla hyvin erilaisia eri ihmisillä. Oireisiin vaikuttaa se, millainen fyysinen yleistila on ja myös se, millaisiin oireisiin kunkin surijan mieli ylipäätään "turvautuu" tullakseen huomioon otetuksi. Tärkeintä on muistaa, ettei suru ole kuitenkaan ole sairaus, ja se, että jokainen suree aivan omalla persoonallisella tavallaan.
Miksi sureminen on nykyisin vaikeaa?
- Kuolema on toki aina ollut äärimmäisen järkyttävä tapahtuma. Kuolema tulee aina väärään aikaan ja on aina kutsumaton vieras. Sen nykyiseen tabuluonteeseen on monia syitä. Kuoleman aiheuttama suru lisää surua läheltä seuraavien ahdistusta tuomalla mieleen oman kuoleman ja mahdolliset omat menetykset. Voimakkaat surun tunteen ilmaisut koetaan usein jotenkin kiusallisiksi.
Surevan lähellä saattaa olo tuntua hämmentävältä myös siksi, että surevan reaktiot saattaa kokea syytöksiksi koko elämää ja niitä kohtaan, jotka eivät ole kokeneet yhtä suurta menetystä juuri sillä hetkellä. Surevat ovat jotenkin liian tunteellisia. Heitä voi olla melko monen jollakin tavalla vaikea kestää lähietäisyydellä voimakkaine reaktioineen. Melko yleisiä pakokeinoja ovatkin surevan välttely tai surevalle annettu kehotus mennä ammattiauttajan vastaanotolle.
Miten surevaa voi tukea?
- Ensinnäkään ei pitäisi tehdä mitään sellaista, mitä ei itse samassa tilanteessa haluaisi itselleen tehtävän. Ei siis esimerkiksi kannata kouristuksenomaisesti yrittää piristää surevaa tai kehottaa häntä yksinkertaisesti unohtamaan menetys ja suuntautumaan tulevaisuuteen. Suureksi avuksi voi olla se, että onnistuu välittämään surevalle tunteen siitä, että on kokonaan läsnä hänen luonaan, mikä saattaa sanoiksi puettuna tarkoittaa esimerkiksi: "Olen lähelläsi. Pysyn luonasi. Ymmärrän syvän surusi." Useinhan surevat häpeävät tunteitaan ja itkuaan. Silloin heille voi sanoa, ettei ole mitään syytä hävetä ja että tunteet on hyvä ilmaista vapaasti olivatpa ne kuinka rajuja hyvänsä. On hyvä sanoa, että kestää surevan miten rajuja tunteita tahansa, ei lähde pois ja tunnustaa menetyksen tunteen olevan täysin oikeassa suhteessa menetyksen suuruuteen. On myös hyvä luvata, että kulkee surevan vierellä tämän tuskallisella tiellä.
Miten on kosketuksen laita?
- Useimmista lämmin halaus tai syleilyssä pitäminen tuntuu erittäin hyvältä, olipa surua tai ei. Läheisen poismenoa surevan fyysinen lähestyminen edellyttää mielestäni kuitenkin tietyllä tavalla luottamuksellisen suhteen olemassaoloa. Ainahan voi ensin kysyä:"Haluaisin ottaa sinut syliini, sopiiko se?" Koskettaminen on fyysinen ilmaus siitä, että olemme läsnä, kuljemme surevan rinnalla ja tuemme häntä. Halaaminen tai lämmin kosketus voi olla usein paljon lohduttavampaa kuin puhe. Mutta usein jo pelkkä myötätuntoinen katse tai hiljainen yhdessäolo auttaa ja tukee.
Moni haluaisi tukea surevaa, mutta on epävarma siitä, millaista on oikea tukeminen. Miten on parasta toimia?
- Ellei sureva esitä itse mitään toivomuksia, voi apua tarjoava vain kuunnella omaa sisäistä ääntään ja yrittää näin löytää oikean tavan tukea. Surua itse kokenut voi muistella, mikä olisi lievittänyt tuskaa tuossa tilanteessa. Oman herkkyyden ja myötätunnon avulla jokainen kyllä löytää oikean toimintatavan ja oikean ajan, kun todella haluaa lohduttaa. Surevalta voi myös kysyä:"Haluan tukea ja lohduttaa sinua. Mitä voin tehdä?"Yllättävän merkityksellistä tukea voi olla se, että vaikeimpina päivinä hoitaa päivittäisiä käytännön asioita surevan puolesta.